Noin 12 kuukautta aiemmin

Hypätään nyt pienelle aikamatkalle vuoden taakse ja aloitetaan ihan alusta siitä kohdasta, kun meistä tuli perhe. Välillä kuluvan vuoden aikana muita perheblogeja selaillessa olen ajatellut puolitosissani, että kiva olisi itsekin säilöä muistoja ja fiiliksiä blogiin, mutta aika ja oma jaksaminen ei olisi ennen tätä hetkeä riittänyt. Harmittaa vähän, koska tuntuu, että aika on osittain kullannut muistoja, mutta jospa tärkeimmät palaisi mieleen.

Tyttäremme syntyi 8.6. klo 14. Raskausajan olin voinut loistavasti ja jaksanut töissä ilman yhtäkään sairauslomapäivää. Viimeisinäkin päivänä olo oli isosta masusta huolimatta kevyt. Vitsailin vielä Tonille, että kaikki on mennyt liian hyvin, joten synnytys tulee olemaan kauhea tai vauvan kanssa ongelmia.

Meillä oli ollut alusta asti poikaolo. Rakenneultrassa kysyimme sukupuolta, mutta se ei selvinnyt vauvan huonosta asennosta johtuen. Vähän harmitti, vaikka tietysti pääasia oli, että kaikki oli muuten hyvin. Loppuraskauden lääkärikäynnillä se sitten selvisi, että tyttö on tulossa! Heti tietysti oli suunnistettava ostamaan vaaleanpunaisia tyttöasioita!

En tiedä tulenko kertomaan synnytyksessä koskaan tarkemmin, se meni kuitenkin kuin oppikirjan mukaan, niinsanotusti. 3285 grammaa ja 49cm. Kolme yötä ostastolla perhehuoneessa. Kätilöt ja hoitajat olivat ihania, ruoka hyvää ja kotiinlähtö jännitti. Maito ei sairaalassa noussut kunnolla. Vauva oli itkuinen iltaisin ja öisin eikä sairaalassa saanut oikein nukutuksi muutenkaan. Hormonit kai pitivät kuitenkin huolen, ettei olo silti muistaakseni tuntunut väsyneeltä. Muistelen vain, että kauhistelin oikeasti, miten me osaamme ja pärjäämme. Varsinkin kun vauva itki, tuntui että sille pitäisi tehdä jotain, mutta kantelu tai syöttäminen ei auttanut.

Minulle ei vielä raskausaikana syntynyt tunnesidettä vauvaan ja välillä huoletti sekin. Entä jos minussa on jotain vikaa enkä pysty kiintymään lapseeni? En ole muutenkaan koskaan oikein osannut olla lapsien kanssa. Vieraat lapset eivät ole herättäneet mitään sympatioita, siskon lapset toki ovat olleet tärkeitä. Joskus jopa mietin, haluanko omia lapsia. Ajan myötä asia kuitenkin muuttui ja aloin haaveilla omasta perheestä.

Tuohon tunnesiteeseen palatakseni, muistelen ettei se oikein vielä sairaalassakaan syttynyt. Pikkuhiljaa vasta sitten vähitellen, mutta vauvan itkuinen ja hankala alkutaival vaikeutti sen syntymistä osaltaan myös.

Kotona ensimäiset kaksi viikkoa olivat rauhallisia. Vauva nukkui suurimman osan, mutta illasta tai alkuyöstä vaihteli kolmesta viiteen tuntiin, kun saimme kävellä asuntoa ympäri vauva sylissä itkua kuunnellen ja neuvottomina, miten helpottaa toisen oloa. Loppuyö meni aina hyvin, vauva nukkui rauhassa ja heräsi pari kertaa syömään jonka jälkeen uni jatkui. Itse muistan että olin alkuun tosi pirteä ja kävin varmaan jotenkin ylikierroksilla hormonieni kanssa. Kaikki tuntui vain naurattavan. Välillä sitten taas mieli muuttui yhtäkkiä jonkin pikkuasian takia, kuten vaikka jos joku asia oli väärällä paikalla tai keittiö sotkuinen. Toni jäi isyyslomalle synnytyksestä ja piti myös kesäloman sen jatkoksi.

Parin viikon jälkeen vauvan itkuisuus paheni. En oikein muista missä vaiheessa ja miten. Kuvioon tuli myös rintaraivarit. Yhtäkkiä tuli päivä jolloin vauva vain itki. Ja sitä itkua riitti.

Syytä mietittiin. Neuvolasta sanottiin, että se on koliikkia. Lopulta hyväksyin sen itsekin. Vauva itki pahimmillaan yhdeksän tuntia putkeen. Ei enää nukkunut päivisin, mutta yöt meni edelleen rauhallisesti ja saimme kunnon yöunet. Se ehkä auttoi jaksamaan, tai tieto siitä, ettei tätä loputtomiin kestä. Miehen vanhempien luona oli jumppapallo, jossa käydessämme istuimme siinä vauvan kanssa ja pomputtelimme. Se tuntui vähän auttavan. Kotiin palatessa piti käydä ostamassa samanlainen. Siinä kuluivat sitten päivät läpeensä pompotellen. Välillä vauva nukahti vartiksi. Alas kun yritti laskea, saattoi herätä monta kertaa ja uusi nukutus ja pompottelu alkoi. Jossakin vaiheessa jumppapallon tehokin laski, hiustenkuivaajan tai imurin ääni oli myös avuksi. Välillä ei auttanut mikään.

Rintaraivarit olivat välillä kovia, hetken söi rauhassa ja sitten alkoi kiemurtelu ja lopulta itki täysillä. Mietin, voiko sillä olla jotain yhteyttä itkuisuuden kanssa.

Koliikkikeinusta oli meille myös apua. Tavallisessa sitterissä vauva ei rauhoittunut ollenkaan, eikä keinussakaan aluksi, mutta pikkuhiljaa alkoi nukkumaan ne vartin unet keinussa, sänkyyn ei voinut laskea ollenkaan.

Rankkaa aikaa se oli. Neljän seinän sisällä, eihän itkevän vauvan kanssa mihinkään voinut lähteä. Emmaljungan vaunut olivat nurkassa koristeena. Äitini tuli kylään ja yritimme lähteä markkinakadulle. Alku näytti lupaavalta, vauva nukahti vaunuihin, mutta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen alkoi itku. Vietimme sitten aikaa yleisissä lastenhoitotiloissa ja kun itku edes hetkeksi rauhoittui, palasimme autolle ja nokka kääntyi kohti kotia.

Kokeilimme vyöhyketerapiaa kahteenkin kertaan. Etsimme vaikka mitä poppaskonsteja tuloksetta. Lopulta kuulin sanan refluksi ja aloin googlettaa. Oireet tuntuivat täsmäävän. Neuvolassa lytättiin ajatus täysin. Vauva pulautteli jonkin verran mutta ei mielestäni mitenkään hälyttävästi, eikä kaikki ravinto tullut pihalle, mikä neuvolassa oli sen merkki, ettei refluksi voi olla kyseessä. Paljon puhuttiin netissä kuitenkin silent refluksista, joka tarkoittaa sitä ettei vauva juuri pulauttelekaan. Aloin seurata oireita entistä tarkemmin. Rintaraivarit, nieleskely, nukkumisongelmat, tosin meillä edelleen yöt menivät hyvin, päivällä unta riitti vain sen vartin, jos sitäkään.

Päätimme suunnata yksityiselle lääkärille. Hän kuunteli oireemme ja piti refluksia täysin mahdollisena. Saimme kokeelle Losec mups-nimistä lääkettä, jota piti syöttää kahden viikon kuuri. Lääkäri tosin sanoi, että jos muutosta ei parissa päivässä näy, kuurin voi lopettaa, sillä lääkkeen pitäisi tehota nopeasti. Muistan lukeneeni, että vauvan ruokatorvi voi tulehtuakin pahan refluksin seurauksena ja epäilen juuri näin meille käyneen.

Aluksi tuntui, että onko lääkkeestä ylipäätään mitään apua. Jatkoimme kuitenkin kuuria, koska välillä tuli päiviä jolloin itkuisuus oli ehkä himpun verran vähäisempää. Yritimme myös pitää vauvaa mahdollisimman paljon pystyasennossa, korotimme kirjoilla pinnasängyn laitaa, josko niistä olisi mitään apua. Pikkuhiljaa lääke puri, tilalle tuli tosin mahavaivoja, joita en aluksi edes huomannut, luulin kaiken itkuisuuden johtuvan refluksista. Pari viikkoa kuurista ja itkuisuus oli huomattavasti helpottanut, tyttö jopa hymyili välillä ja viihtyi hetkiä sitterissä tai leikkimatolla. Hyvin pieniä hetkiä.

Kuurin jälkeen meni noin kuukausi, kunnes yksi päivä itkuisuus ja oireet palasivat. Saimme uuden kuurin ja refluksioireet helpottivat, mutta mahavaivat kestivät taas jonkin aikaa. Vaivaa ei suostuttu näin pieneltä tutkimaan, se olisi pitänyt tehdä jollain ph-mittauksella. Neuvolassa refluksiin ei vieläkään uskottu, eikä taideta uskoa tänäkään päivänä, mutta minulle tapaus oli jo päivänselvä.

Kiinteiden aloitus neljän kuukauden iässä alkoi helpottaa oireita hieman. Käytin myös maidonsakeuttajaa joka teki imetyksetkin työlääksi. Edelleen vauva vietti suurimman osan ajasta sylissä. Tilasin kantorepunkin, mutta siihen emme kumpikaan oikein tottuneet.


Hyvin pienin askelin alkoi koko ajan helpottaa. Liikkumaan oppimisessa kesti, koska lattialla olo ei kiinnostanut. Yksi päivä kuitenkin lähdettiin ryömimään ja siitä kesti ikuisuus, että omaksuttiin konttaaminen ja samaan aikaan vuoden kynnyksellä tukea vasten pystyyn nouseminen. Vähän ennen sitä yhtä vuotta aloin jo huokaista helpotuksesta. Äiti sai juoda kahvinsa ja harjata tukkansa, tyttö jopa viihtyi sen aikaa leluja lattialla katsellen. Refluksi taitaa meidän osalta olla helpottanut. Tätä samaa en kyllä uskalla toivoa edes pahimmalle vihamiehelle. Vauvavuosi osoittautui hieman erilaiseksi, mitä alunpitäen sen ajattelin olevan. Kun pahin alkoi siinä neljän kuukauden iässä helpottaa, tulivat kuvioihin päiväunet, se tuntui lottovoitolta! Yöt vastaavasti muuttuivat levottomammaksi ja vauva nukkui jossakin vaiheessa pelkästään tissi suussa.

Tällä hetkellä meillä asuu kujeileva, naurava ja ihana pieni tyttö! Aion nauttia taaperoajasta täysillä kun kaikki on niin paljon helpompaa! Yöimetyksen päätin lopettaa kun synttärijuhlat oltiin vietetty ja se on toistaiseksi mennyt hienosti, paljon paremmin kuin uskalsin odottaa. Seitsemän tuntia menee ilman syömistä ja aamulla aikaisin käydään hörppäämässä maitoa jonka jälkeen jatketaan vielä unia. Välillä havahdutaan yöllä hereille mutta yleensä nukahdetaan helposti uudestaan.

Refluksista tulee vielä piakkoin erillistä juttua, en tässä sen tarkemmin kertonut mikä se vaiva on. Monet eivät siitä ole olleet ollenkaan tietoisia, kun olen maininnut meillä sellaisen vaivan olleen. Olisi hienoa jos neuvolassakin tutustuttaisiin tähän vaivaan paremmin, että osattaisiin neuvoa ja auttaa vastaisuudessa äitejä lapsineen, koska yleensä kaikki itkuisuus leimataan heti koliikiksi. Koliikki se toki onkin, mutta joillakin se johtuu refluksista. Ja siihen löytyy apua ja helpotusta.

Ei muuta kuin refluksikokemukset kiertämään, jos lukemaan eksyy joku vaivan kohdannut!

Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi <3