Äidin oma aika


Ajankäyttö, se on asia joka tulee eri tavalla vastaan lapsen myötä. Sen pitäisi olla tehokasta. Arkeen pitäisi mahduttaa lapsenhoito, kotityöt ruuanlaittoineen ja pyykin pesuineen, koirien hoitaminen ja lenkittäminen ja sitten vielä se oma-aikakin pitäisi löytyä. Mitä sitten, kun palaan hoitovapaalta takaisin töihin, kun nyt jo välillä tuntuu vuorokaudesta loppuvan tunnit kesken?

Olemme tehneet Tonin kanssa jonkinlaista sopimusta molempien omasta ajasta. Pitäähän sitä olla niin minulla, kuin työssä käyvällä isälläkin. Joskus se turhauttaa, kun hän tulee vihdoin töistä kotiin, syö nopeasti ja lähtee salille. Tuntuu, että ollaan Neelan kanssa koko päivä kahdestaan, ilta menee sitten nopeasti ja mieskin painuu aikaisin nukkumaan. Välillä päivä kuluu todella hitaasti, varsinkin, jos leikkipaikalla ei ole muita tai on vesisadetta, jolloin ei päästä ulos. Puhumattakaan, jos Neela on kiukkuinen.

Minulle oma-aika ei välttämättä tarkoita kotoa poistumista. Lenkillä tosin tykkään toisinaan käydä, on mukava mennä täysin omaan tahtiin musiikkia kuunnellen. Tällä hetkellä käytän oman aikani lähinnä tähän blogiin tai lenkkeilyyn. Olen yrittänyt sanoa, että tämä blogi on minulle harrastus, siinä missä kuntosali toiselle. Haluan keskittyä tähän, enkä keskeyttää kirjoittamista viiden minuutin välein, jos toisella on asiaa tai taapero karkaa isänsä luota nykimään lahjettani. Pari tuntia kirjoittamista minulle, pari tuntia kuntosalia seuraavana päivänä toiselle. Blogin perustamista ennen lojuin vain tekemättä oikeastaan mitään, jos en sinne lenkille mennyt. Eikä se oikein omalta ajalta tuntunut, vaikka näppäili somea tai luki lehteä. 


Lapsen päiväuniajat tietysti ovat erikseen. Saanhan minä silloinkin istua alas, kunhan jossain vaiheessa tulee tehtyä pikaimurointi ja ruokapöydän pyyhintä. Kun Neela alkoi neljän kuukauden tienoilla nukkua niitä päiväunia, olin vähän hukassa, mitä tehdä kaikella sillä luppoajalla! Löysin aikuisten värityskirjat, joissa aika kuluikin ihanan rentouttavalla tavalla! Yritin myös herätellä piirustustaitoja henkiin, mutta keskittyminen siihen herpaantui jossain vaiheessa. Värityskirjatkin ovat olleet jonkin aikaa koskemattomina. 

Onneksi meillä toimii yhteispeli hyvin. Jos minulla on sovittuna kahvitreffit kaverin kanssa, pääsen sinne ilman vastaväitteitä. Puhumattakaan tärkeämmistä menoista. 

Itseasiassa puhuttiin tästä taannoin myös yhden kaverini kanssa. Äiti on yhdeksän kuukautta raskaana, bileet siis jää siinä vaiheessa kuvioista. Mahdollisesti tulee vaivoja, jotka vievät jopa sairauslomalle. Sitten synnytät ja jos aiot imettää, olet aikalailla kiinni lapsessa. Sitten jos isä ei vielä vaipanvaihtoon viitsi vaivautua, niin jokin kyllä mättää. Entisaikaanhan miehet eivät tainneet pahemmin lapsenhoitoon osallistua, joka on kyllä aivan käsittämätöntä! Perhe kuitenkin perustetaan yhdessä, joten eikö pitäisi olla päivänselvä asia, että mies osallistuu samalla tavalla, mitä nyt hän ei pysty synnyttämään tai imettämään. Meillä mies hoitaa samalla tavalla vaipanvaihtoja, kylvetyksiä, ruokintaa, leikkimistä, kaikkea! Jos lähden muutamaksi tunneiksi pois, isällä ei tarvitse soitella kysyäkseen apua, vaan hän osaa hommansa. 

Perheen yhteistä aikaa toki pitäisi olla myös. Viikossa ainakin yksi päivä, jolloin kummallakaan ei olisi mitään ihmeempää, vaan käytäisiin vaikka yhdessä leikkipuistossa tai kävelyllä. Arki pitäisi saada toimimaan niin, että kummankaan ei tarvitsisi luopua harrastuksistaan. Tietysti kompromisseja on pitänyt tehdä, ei mies voi päättää käyvänsä neljänä arkipäivänä viikossa rautaa nostamassa. Jos toisella on jollakin viikolla enemmän menoa, toinen joustaa. 

Meillä lähimmät sukulaiset, eli molemmat mummulat, ovat sadan kilometrin päässä. Lapsenhoitoapua ei siis lyhyellä varoitusajalla ole niin vain saatavilla. Yhteinen aika siis jää väistämättä aika vähälle, olisihan se kiva päästä joskus vaikka leffassa käymään! 

Ensimmäisten kuukausien aikana, vielä kun pahin itkuisuus oli päällä, tuntui että yksin kaupassa käyminenkin on luksusta ja piristää vähäsen. Muistan varmaan aina, millaista oli lähteä ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiutumisen jälkeen lähikauppaan. Fiilis oli ihan epätodellinen, olen ihmisten ilmoilla, ulkona, yksin! 

Reipas hölkkälenkki piristää kyllä ihmeesti päivää. Kyllä ihminen tarvitsee välillä hetken aikaa itselleen ja omille ajatuksille, vaikka lapset maailman rakkaimmat asiat onkin!

Miten sinä käytät oman aikasi? 

Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi <3