Kaksplus.fi

Meidän karvaiset perheenjäsenet



Siitä on pian kahdeksan vuotta, kun musta kääpiövillakoira-bichon frisé sekoitus Unna tuli sulostuttamaan elämäämme.  Vajaa pari vuotta myöhemmin saimme perheenlisäystä shetlanninlammaskoiran verran, kun Lumi muutti meille sijoitukseen. 

Tällä hetkellä molemmat toimittavat seurakoiran virkaa, ovat mukana päivän touhuissa, ulkoilemassa ja ruoka-aikaan paikalla. Voin muuten kertoa, että siivoukseen nämä ovat erittäin käteviä, ottavat varmasti vastaan kaiken mitä syöttötuolin korkeuksista tipahtaa, imurille ei jää sen suhteen paljoa töitä. Voin siis suositella lapsiperheeseen! Olen jonkin verran aikoinaan käynyt agilitytreeneissä ja epävirallisissa kisoissa. Muutamat tokokurssit myös takana ja Lumin kanssa nähty myös näyttelykehiä.

Unna on meidän hemmoteltu puudeli. Se osaa temppuja, tulee hakemaan rapsutuksia tassulla komentaen, herkut ovat tärkeintä elämässä ja kylpy ja turkin kuivaaminen kauheinta. Unna tietää oman arvonsa, rakastaa rauhaa ja leppoisaa oleilua. Jotain voi tehdäkin, jos palkaksi saa herkkuja. Villakoiran geeneistä ilmeisesti tulee äärimmäinen haukkuherkkyys, joka koettelee välillä hermoja ja herättää nukkuvan lapsen. 

Lumi taas on maailman kiltein ja nöyrin koira. Rakastaa palloa, frisbeetä, herkkuja, lapsia ja kaikkia ihmisiä! Hän on kotonaan kaikkialla ja kaikkien kanssa. Iloinen pölkkypää. Ei ikinä saa leikkiä tarpeekseen, eikä ikinä kasva aikuiseksi. Yrittää aina parhaansa ja pyytelee anteeksi, jos ei osaa. Pelkkää vähän toisia koiria, Unna ainoastaan kelpaa. Vihaa imuria! Karvanlähtöaikaan tiputtaa kohtuuttoman määrän hiuksiaan. 


Molemmat koirat ovat toistensa vastakohtia, mutta silti keskenään parhaat kaverit. 

Uskoimme koirien sopeutuvan vauvaan hyvin, vaikka Unna ei oikein lapsirakas koira olekaan. Eikä vastoinkäymisiä sen suhteen tullutkaan, uskon että koirat vaistoavat tällaisen tilanteen, uusi perheenjäsen on tullut jäädäkseen. Ymmärrän kyllä tilanteen, joissa koirasta on pakko luopua, mikäli tilanne on uhkaava eikä koira sopeudu vauvaan. Mielestäni lemmikeillekin pitäisi kuitenkin antaa aikaa tottua uuteen tilanteeseen, mutta en itsekään jäisi odottelemaan vakavampia seurauksia tilanteessa, jossa koira osoittaisi aggressiivisuutta. 

Koska uusi perheenjäsenemme osoittautui koliikki-refluksi tapaukseksi, oli sanomattakin selvää, että koirienhoito tuntui välillä olevan liikaa. Lumi olikin välillä lapsuudenkodissani Suomussalmella, jossa koira on aivan kuin kotonaan. Ehkä jopa enemmän kuin meillä, totuttuaan samoilemaan irti isolla pihalla, jossa tilanpuute ja ahtaus ovat tuntemattomia käsitteitä. Vaikka eihän koira välttämättä tarvitse isoa tonttia, jos pääsee päivittäin lenkille ja käyttämään aivojaan, mutta alussa, vauvan itkiessä aamusta iltaan, perusjututkin olivat hankalia hoitaa, joten päätimme, että paras ratkaisu kaikkien kannalta on Lumin lomailu vanhempieni luona. Toisaalta en ymmärrä sitä, että lemmikit annetaan vauvan tultua ajanpuutteen vuoksi uusiin koteihin. Se ajanpuute on kuitenkin väliaikaista ja helpottaa ajan myötä. Onneksi meillä on tukiverkko, jota voimme tässä asiassa käyttää hyväksi. Jos hoitopaikan mahdollisuutta ei olisi ollut, toki olisimme sinnitelleet ja varmasti selvinneetkin. Ääritilanteet on tietysti erikseen, jos omat voimavarat eivät millään riitä, lemmikin hoito kärsii, ja tiedät sen saavan paremman kodin muualta, on oikeutettua miettiä luopumista. Joskus vain tuntuu, että liian helpolla luovutetaan, mutta enhän tietenkään tiedä kenenkään taustoja. Vauvan tuloon kun ei voi millään valmistautua, eikä tietää etukäteen millaista arki tulee olemaan. Vaikka kuinka uskoo selviävänsä, voi silti tulla yllätyksiä. 


Maaliskuu oli meille murheen täyttämä kuukausi, kun onnettomuuden seurauksena Lumille iski välilevytyrä halvaannuttaen kaikki jalat. Emme tienneet aluksi tietenkään tyrästä, koira ei vain pystynyt liikkumaan, makasi paikallaan, aluksi edes päätään nostamatta. Eläinlääkäri ei osannut, kuin epäillä niskarangan murtumaa röntgenkuvien perusteella. Oli aika epätoivoinen olo itsellä ja valmistauduimme jo koiran lopetukseen. Loppupeleissä kuitenkin päätimme, että viemme Lumin magneettikuvaukseen eteläsuomeen, jossa selviäisi enemmän. Arvelimme, että jos selviämiseen on mahdollisuus, koira tarvitsisi niin kalliin leikkauksen, ettei meillä siihen olisi mitenkään mahdollisuutta. 

 Tässä asiassa voin sanoa, että onni oli mukana onnettomuudessa. Lumi sai hyvät selviytymismahdollisuudet, eikä leikkausta tarvittu! Emme kuitenkaan millään voineet aluksi uskoa, että täysin halvaantunut koira voisi vielä joku päivä omin jaloin astella, mutta pikkuhiljaa toivo alkoi nousta edistymisen myötä. Jumppasimme koiraa fysioterapeutin ohjeilla, kahdesti hän meillä kävi ja nyt koira kävelee! Toistaiseksi kävely on vielä vähän ontuvaa ja jää nähtäväksi, tuleeko liikkeistä täysin entisensä.  

Neela suhtautuu koiriin tyynen välinpitämättömästi. Onhan se hyvä, ettei koko ajan tarvitse olla kieltämässä häntäkarvoista roikkuvaa tenavaa. Toivon, että koirista tulee Neelallekin rakkaita ystäviä, Lumi varmasti on iloinen, kunhan tyttö oppii kunnolla heittämään palloa! 


Löytyykö sieltä lemmikkejä ja kuinka sopeutuminen vauvaan on käynyt? 

Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi <3