Kaksplus.fi

Tiesin kaiken lastenkasvatuksesta...








... Kunnes sain oman lapsen. Näinhän sen yleensä sanotaan menevän, vai? Ennen meillä oli näkemyksiä mitä missäkin tilanteessa teemme kasvatuksen kannalta ja molemmilla ne näkemykset onneksi sentään kohtasivat, ainakin suuremmilta osin.

Olen joskus sanonut, että tulen kasvattamaan tulevaa lastani, kuin koiriani. En ole tarkoittanut sitä mitenkään pahassa mielessä, minusta niissä voisi löytyäkin jotakin samanlaista. Meillä on kaksi koiraa, olen toki tehnyt niidenkin koulutuksessa virheitä, mutta molemmat ovat yhteiskuntakelpoisia piskejä. Olen myös lukenut ja opiskellut paljon koirien koulutuksesta ja käyttäytymisestä.

Koiranpentu pissii lattialle. Mitä tehdään? Torutaan pentua ja työnnetään kuono pissaan? Vaikka se ei edes tiedä, miten pitäisi toimia? Kun se vihdoin tekee tarpeensa ulos, olemme tietysti tyytyväisiä, mutta muistammeko kertoa koiralle, että nyt tuli oikea suoritus? Pointtini on kehut ja kiitokset, jotka mielestäni pätevät erinomaisesti niin koirien kuin lastenkin kasvatukseen. Tietysti on helppo muistaa torua ja komentaa lasta huonosta käytöksestä, ja usein sen varsin hyvin muistamme tehdä. Miten lapsen itsetunnolle käy, jos ainoa palaute, mitä hän saa, on negatiivista? Loogisesti kun miettii, hän varmaan alkaa pian ajatella, ettei osaa tehdä mitään oikein.

En tarkoita, että lapsen pitää antaa käyttäytyä huonosti. Totta kai on asetettava rajat ja yksivuotiaallakin on jo oma tahto. Olen kuitenkin kuullut, että lapsi tarvitsee paljon enemmän kehuja ja kiitosta, mitä kieltoja ja komentamista. Toivon todella, että tämän itse tulisi muistamaan ja kiinnittämään huomiota lapsen hyvään käytökseen. Lapsen kasvatus on tietysti miljoona kertaa vaikeampaa, kuin koirankoulutus, mutta tämän positiivisuusasian olen kokenut kaikista toimivimmaksi. Jos lapsi ei yksinkertaisesti tiedä, mitä hänen kuuluu tehdä ja käyttäytyä, koska hänelle ei sitä ole kerrottu, ei hän voi kuin kokeilla erilaisia tapoja. Jos hän saa huomiota ainoastaan riehumalla, on todennäköistä että hän riehuu uudestaan. Jos koiralle hoetaan "paikka" ja jätetään metrin päähän, vaikka se ei tiedä, mitä tuo sana edes tarkoittaa, eikä saa käytöksestään mitään kehuja, voin kertoa, ettei se siinä paikallaan pysy.

Olen lukenut, että lapselle pitää vääntää monia asioita rautalangasta. Niin, ettei hänelle vain sanota, ettei ruokaa voi syödä olohuoneessa, vaan kertoa hänelle ymmärrettävästi, miksi on niin. Kiukkukohtauksen tullessa, on kerrottava lapselle ymmärtäneensä hänen pahastumisen ja yritettävä sanoittaa hänen tunteensa, ei raivota takaisin. Näin siis pitäisi toimia. Entä sitten, kun omat hermot ovat riekaileina kiukkuviikosta, joka asiaa ei varmasti ajan kanssa jaksa tai ehdi alkaa selittää ja omaa ääntäkin tulee korotettua. Jo nyt vuosikkaan kanssa noita pitäisi varmaan jo ajatella, entä sitten kun koittaa parivuotiaan uhmaikä? Mahdoton tehtävä?




Jää nähtäväksi, pystynkö toteuttamaan meidän periaatteita, joista puhuttiin paljon raskausaikana. Tiedän jo nyt, että se on paljon vaikeampaa käytännössä, mitä omassa mielessä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Näen työssäni paljon nuoria, joilla on käytöstavat hukassa ja yhä nuoremmassa iässä. Myyjille hangoitellaan vastaan, kommentoidaan ikävään sävyyn ihmisille ja aiheutetaan häiriötä, puhumattakaan, että kuulisi tervehdystä. Toki vaikeita asiakkaita löytyy ihan aikuisistakin ja sillä taas näytetään esimerkkiä jälkikasvullemme. Rajojen kokeilu kuuluu tietysti teininä kuvioon, mutta jonkinlaista suodatinta pitäisi ihmisten ilmoilla olla. Heidän vanhempien vastuu on siellä kotona avata omat silmät ja miettiä keinoja häiriökäyttäytymiseen.

Mietin myös vähän, miten oma tytär tällaisessa maailmassa tulee pärjäämään. Jos hän on vielä perinyt oman herkkisluonteeni, miten opettaa toisten arvostusta ja kunnioitusta, jos muilla lapsilla ympärillä on täysin eri arvot? En tietenkään sano, että juuri sinä siellä ruudun takana viisveisaat kasvatuksesta ja annat lapsesi kiusata muita ja aiheuttaa häiriötä, mutta valitettavasti heitä tuntuu kuitenkin jossain tuolla paljon olevan.

Millainen sitten haluaisin oman lapseni olevan? En voi tietenkään vielä tietää lapseni luonnetta, sitä tulee esiin koko ajan enkä voi myöskään tietää yhtään mitään loppupeleissä siitä kasvatuksestakaan. Perusjutuista jos lähdetään liikkeelle, niitä ovat varmaankin kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Ei vain noiden sanojen lausuminen, vaan niiden tarkoittaminen. Empatiakyky ja toisen auttaminen olisivat kunnioitettavia asioita, kunhan ei itse jää kynnysmatoksi. Täytyisi osata pitää myös omasta edustaan kiinni eikä annettava periksi muille, pitäisi oppia rakastamaan ja pitämään itseään tärkeänä, luotettava että pystyy mihin vain, jos tarpeeksi haluaa. Luja itsetunto olisi tärkeä asia, mutta miten opettaa se lapselleen, jos itse on epävarma omastaan?

Vastuunotto ja velvollisuudet, nehän on hoidettava joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin. Omista toimista joutuu vastuuseen ja tiettyjä juttuja on hoidettava. Jos kaverin lelu rikotaan, se on hänelle korvattava. Isomman lapsen kanssa kotityöt olisi mahtava saada sovittua ilman kiukutteluja tai huutoa. En tiedä vielä, miten se käytännössä onnistuu, itselläkin välillä viikkosiivous muuttuu kuukausikuuraukseksi ja tavarat jää lojumaan. Ehkä samalla voisi opetella asiaan liittyen rahankäyttöä, saada vaikka suuremman summan käyttörahaa, jos kuukauden ajan sovitut hommat on hoidettu.


Yhteinen aika lapsen ja perheen kanssa olisi mielestäni äärimmäisen tärkeää. Se, että olet kiinnostunut lapsen asioista, leikeistä ja harrastuksista. Lautapelit, yhdessä ulkoilu tai vaikkapa kylpylässä käynti ja hauskanpito tuskin voisi pahaa tehdä? Vaikka arki välillä kiireistä onkin, uskon että lapsi arvostaa hänen kanssaan vietettyä aikaa ja jos se on tärkeää itsellekin, sitä aikaa varmasti jostain saa sen verran nipistettyä!

Olisi kuitenkin tällä hetkellä ensisijaisesti ihanaa, jos lapsi voisi tuntea itsensä onnelliseksi, nauttia pienistäkin asioista, leikkiä ja olla lapsi pitkään, aikuiseksi ehtii kyllä!


Ei kommentteja

Kiitos kommentistasi <3