Kaksplus.fi

Vieläkö joskus toinenkin?


Joitakin vuosia sitten vielä pohdin, haluanko lapsia, edes sitä yhtä. Elämän tultua siihen pisteeseen, että kaikki peruspalaset olivat paikoillaan, ajatus ei enää tuntunut niin oudolta. Itseasiassa se pyöri mielessä yhä useammin ja tuntui, että joku osa tästä palapelistä puuttui. En tiedä, oliko minulla koskaan varsinaista vauvakuumetta, mutta haave perheestä kuitenkin kasvoi. Yhtäkkiä tajusin, etten haluaisi mistään hinnasta jäädä kokematta kaikkea sitä onnea, mitä oma lapsi tuo. Jos siis lapsia meillä olisi mahdollista saada, sitähän ei etukäteen voinut tietää. Onnekas ja kiitollinen pienen tyttären äiti nyt olen ja välillä on mukava miettiä ja haaveilla, mikä olisi unelmien lapsiluku?

Voisin hyvinkin nähdä itseni kahden lapsen äitinä. Se olisi ajatuksissani sopiva luku. Välillä tosin vaikeaa vauvavuotta viettäessämme, totesimme monesti, että ei enää uudestaan. Vieläkään asia ei ole milläänlailla ajankohtainen, ei ainakaan alle kolmen vuoden ikäerolla. Uskon kyllä vahvasti ajan kultaavan nuo muistot refluksista ja itkuisesta vuodesta, enkä usko, että se olisi se suurin syy, miksi en toista lasta haluaisi. Se on kuitenkin lyhyt aika, mikäli toisenkin vaivaksi refluksi-koliikki iskisi. Toisaalta siihen osaisi myös suhtautua jotenkin erilailla. Tunnistaisi ainakin oireet helpommin ilman hirveää, ikuisuudelta tuntuvaa epätietoisuutta. Mutta rankempaa siitä tulisi osaltaan myös sen takia, että huomiota vaatisi myös esikoinen. Olisimme tottuneet antamaan jakamattoman huomiomme esikoiselle ja yhtäkkiä meillä olisi kädet täynnä parkuvan vauvan kanssa.

Turhahan sitä vauva-aikaa on etukäteen pelätä, jollain lailla asioilla on kuitenkin tapana aina selvitä. Ja miten ihanaa olisi, jos toinen olisikin "helppo" tapaus, saisimme kokea vielä sen "normaalin" vauvavuoden ilman kuukausien, jopa vuoden, refluksitaistelua!


Sisarusten kannaltahan pieni ikäero voisi tuntua houkuttelevalta. Heistä olisi paljon seuraa toisilleen, kasvaisivat yhdessä ja olisivat kenties samaan aikaan samoissa elämäntilanteissa, hyvin läheiset läpi elämän. Oman siskoni kanssa ikäeroa löytyy huimat kahdeksan vuotta ja lapsuudessa meillä ei paljon yhteisiä juttuja ole ollut, monesti saimme koviakin riitoja aikaiseksi. Vasta aikuisiällä olemme saaneet yhteisen sävelen ja vaikka olemmekin aika erilaisia, en minä siskostani haluaisi mistään hinnasta luopua. ;)

Kukin perhe siis miettii ikäeroasiat parhaaksi näkemällään tavalla, hyvät puolet varmasti sekä isoissa että pienissä ikäeroissa. Itse en kuitenkaan jaksaisi toista vauvavuotta perään, kun pieni tyttömme ei vieläkään nuku öitä heräilemättä ja kaipaa vielä hyvin paljon jakamatonta aikaamme. Varmasti siihen uuteenkin rumbaan sopeutuisi, jos olisi pakko, mutta mikäli saan päättää, ei kiitos ainakaan tällä hetkellä! Jos vielä uusi vauvakuume iskee, kolmen tai neljän vuoden ikäero tuntuisi varsin sopivalta. Taapero ja vauva vaan olisi liian rankka yhdistelmä meille.


Jos meille luvuksi jäisi vain yksi, ei sekään tällä hetkellä tunnu ikävältä ajatukselta. Voisin kuitenkin kuvitella muutaman vuoden eteenpäin, jolloin taaperostamme on kasvanut jo leikki-ikäinen ja elämä on kaikinpuolin helpompaa, saattaisi se vauvakuume vielä koputella ovelle.  Sisarussuhteet ovat myös kullanarvoinen asia,  haluaisin, että sisaruksilla olisi keskenään muisteltavaa samanlaisista lapsuusajoista, he olisivat jakaneen kaiken saman. Miehestäni en sitten tiedä, hänenkin mielipiteensä jokunen kuukausi sitten oli varsin selvä, että yksi lapsi riittää. Tokihan minun on toistakin siis kuunneltava.

Jollainlailla jäin kuitenkin kaipaamaan vauva-aikaa. Ajatus myös siitä, että toinen vauva ei olisikaan koliikkitapaus, millaista vauva-aika edes olisi päiväunia nukkuvan, tyynen vauvan kanssa? Ja sitäkin enemmän jäin kaipaamaan raskautta. Harmittaa, etten fiilistellyt sitä enempää, en laittanut ylös tärkeitä virstanpylväitä ja valokuviakin tuolta ajalta on hyvin vähän. Milloin ne ensimmäiset liikkeet tuntuivatkaan? Kuinka suuri maha minulla oli tietyillä viikoilla?

Toisen vauvan kanssa kaikki olisi varmasti myös rennompaa. Olisi jo kokemusta, eikä kaikki tuleva jännittäisi niin paljon. Kaikki meni ensimmäisellä kerralla vähän kuin sumussa tai unessa, jossa vastaantulevat asiat vähän jopa pelotti, kotiutuminen, vauvan käsittely, imetys, kaikki niin uutta ja ihmeellistä!



Mitä eroa sinä olet huomannut ensimmäisen ja toisen lapsen vauva-aikana? Mikä ikäero sinun mielestäsi sisaruksilla on ihanteellisin? 




6 kommenttia

  1. Ihana postaus kera kauniiden kuvien ja hyvien pointtien. You go girl♡

    VastaaPoista
  2. Onpas tuttuja ajatuksia... Täällä myös toinen, jolla vauvavuosi ollut todella rankka.. Mitä jos se on sitä myös toisen kohdalla, sen kun voiskin etukäteen tietää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! No näinpä. Itsekin monesti toivoin, että olisi ollut vaan se koliikki ja kolmen kuukauden kohdalla helpottanut, mutta tuntui että koko vuosi oli pelkkiä hankaluuksia ja kului suureksi osaksi neljän seinän sisällä. Mutta, kaikesta huolimatta vuosi on mennyt tosi nopeasti ja selvitty ollaan, suunta vain ylös päin! Ja onneksi on vielä aikaa "toipua" ja turhahan sitä on etukäteen pelätä ja sen perusteella tehdä päätöksiä, kun tosiaan ei voi koskaan tietää, jos vaikka sittenkin kaikki menisi helpommin! :)

      Poista
  3. Täytyypäs tutustua paremminkin sun blogiin, ekaa kertaa täällä siis :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi <3